Ollaan ystäviä jookos, niinkun ananas ja kookos

Voikun saisin nyt koottua nää kaikki ajatukset yhdeksi lauseeksi, mutta kun ei ne kokoonnu. Oon viime viikkoina leikkiny tosi paljon itsemurha ajatuksella. Ei, en siis todellakaan ole sitä tekemässä! Lähinnä mua kiehtoo, mitä kuoleman jälkeen tulee. Toinen asia on se, että silloin loppuisi nämä kaikki murheet. Mutta ei silti, vielä on liikaa tehtävää täällä maan päällä. Eikä ihmisen ehkä kuulukkaan päättää itse kuolemastaan, en minä ainakaan pystyisi niin isoon päätökseen, kun ei ne pienemmätkään suju.

Joku outo kuva musta

Kokoajan vaan surettaa ja masentaa. Enkä tiedä miten sen saa loppumaan. Kaipaan tosi paljon välittämistä tällä hetkelle, ettei tuntuisi kokoajan siltä kuin olisi yksin. Viikonloppuna meen leffaan kaverin kanssa, se otti ihan itse yhteyttä ja pyysi, miksi? Välittäiskö se... tuskin. Tän ihmisen kanssa olin reilu vuosi sitten hyvä kaveri. Se oli silloin varmaan se joka oli nähnyt mun useiten syövänkin, lopulta en pystynyt enää senkään kanssa ja sitten jäi tapaamisetkin pikkuhiljaa. En jaksanut pitää yhteyttä samalla tavalla, ei sekään. Tää ihminen varmaan ymmärsi mua parhaiten, ei ehkä hyvin, mutta paremmin kun muut. Muistan vieläkin yhden puhelun about 2 vuotta sitten, kun tää kerto itkukurkussa olevansa tosi huolissaan musta. Liikutuin ihan kamalasti. Joku oikeasti välitti. nyyhkytettiin vaan puhelimeen ja lopuks jompi kumpi totes "Ollaan tässä varmaan koko yö, kun eihän tätä puhelua voi mitenkään tyylikkäästi lopettaa". Sitten itketti ja nauratti yhtä aikaa.
     Meillä oli myös hirmu hyvää läppää. Okei no tosi huonoa, ihan järkyttävän surkeaa. Mutta niin hauskaa! Enään ei olla niin paljn yhteyksissä, mutta hyvät muistot on vähintäänkin. Paras muisto ikinä on tallinnan risteily (inhoan sanaa risteily... saan siitä kylmiä väreitä :,D). Ihan parasta juosta ympäri laivan kantta korkokengillä. Siitä on jo puolitoista vuotta. Muistan tän häröilyn olleen sillon jo aika intenssiivistä, mutta silti söin laivan buffetissa masun täyteen. Ei ahdistanut (okei no kotona kai kirjoitin viisi sivua päiväkirjaan jo pelkästä ruoka-ahdistuksesta), mutta silloin oli upeaa. Mulla ei ole yhtään pahaa ajatusta päässä tästä ihmisestä, pelkästään hyvää. Tietenkään mikään kaveruus ei ole ruusuilla tanssimista, mutta ihan suoraan sanottuna oon unohtanut ne kaikki huonot hetket.

Nyt kun aloin muistella, pakko mainita eräs toinenkin ystävä. Ollaan jonkun verran enemmän tekemisissä, ja tänään oikeastaan nähtiinkin ohimennen ja kesällä oltiin ihan kohtalaisesti tekemisissä. Oikeastaan musta ei edes tunnu, että ollaan pahasti etäännytty. Koulun takia vaan nähty vähän harvemmin, mutta uskon, että etenkin lomilla nähdään ihan entiseen tapaan. Oikeastaan yhteydenpidon pysyminen, johtuu täysin tästä mun kaverista. Se muistaa kysyä kuulumisia ja tekstaa, sopii tapaamisia jne. Eli on hyvä ystävä. Tämän ihmisen kanssa en ole ikinä riidellyt. Häntä on helppo kuvata yhdellä sanalla: menestyjä! Tämä tyttö saavuttaa kaiken mitä hän ikinä yrittää ja onnistuu aina, hän on täydellisen tasapainoinen ja jos ajatellaan mun henkistä hyvinvointia, niin parasta seuraa. Hän on täysin normaali kokoinen ja itsevarma, joka tsemppaa muakin hyväksymään itseni. Ainoa asia mikä on jäänyt tosi pahasti kaivamaan on kun hän sanoi kerran yhdestä vaatteesta, että se näyttäisi paremmalta mun päällä, jos olisi isompi. Mitään muuta luokkaavaa, en ole ikinä joutunut kuulemaan. Aina hän on kannustanut ja tsempannut koulun käynnissä ja elämässä ja jaksanut antaa mulle voimaa. En tiedä olisinko tässä, ilman sitä tsemppausta. Ihan älyttömän ihana ihminen.

Nyt tekisi mieli alkaa kirjoittaa kaikista ystävistäni, mutta taidan jättää sen tekemättä. Nämä kuitenkin ovat vaikuttaneet elämääni niin paljon, että minusta oli tärkeä tuoda heidät esiin. Yksi ystäväni on ehkä vaikuttanut heitäkin enemmän, mutta se tilanne on vähän monimutkaisempi, eikä aina edes niin positiivinen. 

Jo yläasteen alussa tutustuimme hänen kanssaan pitkän tauon jälkeen. Aluksi hän oli tosi kiva, mutta minulla oli vielä niin hyvät välit moneen ala-aste aikaiseen ystävään, että vietin aikaa mielummin heidän kanssaan. Lähennyimme pikkuhiljaa ja aloimme muodostaa porukkaa hänen ja kahden edellä mainitun tytön kanssa. Ensin hän ei hyväksynyt minua, vaan pommitti viesteillä "musta sä oot vähä niikun änkeny meidän joukkoon", ja muuta aika ilkeää. Olin tosi masentunut tästä, olin kuitenkin vasta 13. Toinen edellä mainituista otti asian puheeksi kanssani ja kertoi, että hänestä tyttö kohtelee minua todella huonosti, ja se tuntui pahalta. Luulin, että vika oli ollut minussa, mutta minulle sanottiin, etten ole tehnyt mitään väärää.
     No kyllä tämä henkilö minut hyväksyi sitten vähän ajan päästä. Ilkeä käytös ei kuitenkaan loppunut. Olin tosi stressaantunut, kun en tiennyt milloin olin taas hänen best friend niiq ikinä ja milloin hän taas unohti minut. Tämä aiheutti tosi paljon pahaa oloa, mutta muut huomasivat sen ja tukivat minua. En kuitenkaan halunnut lopettaa ystävyttää tytön kanssa, sillä ailahteluista huolimatta hän oli minulle tärkeä. Joka kerta kun kiinnyin häneen enemmän, hän satutti minua lisää. Meillä on upeita muistoja, mutta myös todella paljon surua tykyttää takaraivossa. Tämä on lisännyt mun hylätyksi tulemisen pelkoa tosi paljon, kun ei koskaan voinut tietää milloin oli tärkeä ja milloin unohdettiin jonkun paremman takia. Joskus sain halauksen ja kuulla olevani tärkeä, ehkä seuraavana päivänä vain piikikkäitä kommentteja. Kirjasin myös paperille yhdessä kohtaa kaikkia ulkonäkööni liittyviä lausahduksia hänen suustaan, ne tsemppasivat laihduttamaan. Ehkä kun korjaisin itseni olisin tarpeeksi hyvä hänen ystäväkseen. Usein hän myös aloitti milloin mitäkin liikunta- ja laihdutuskuureja, jotka saivat minut tuntemaan itseni myös huonoksi ja lihavaksi. Varsinkin kun sain kuulla olevani sitä. En tiedä välittikö hän koskaan minusta, mutta minä välitin ja välitän yhä hänestä niin paljon, että sattuu, jokainen muisto tekee todella kipeää. Päässäni on edelleen se kysymys, mikä siellä oli vuosia. Miksi en ollut tarpeeksi hyvä hänelle, mikä minussa on vikana?

Nämä kolme ihmistä liittyivät etenkin lähimenneisyydeessä tiivisti elämääni ja vaikuttivat siihen enemmän kun tarpeeksi. Aloin yläasteella oikeastaan laihduttaakkin ensimmäisiä kertoja ystäväni käytöksen takia, koska yritin olla tarpeeksi hyvä hänelle ja käsitellä pahaa oloa sillä tavalla. En kuitenkaan syytä häntä, itse en ollut tarpeeksi hyvä.

Ystävistä puheenollen, Amelia on kotilomalla huomenna ja näämme toivottavasti. Hirveän kova ikävä! Tässä on juuri sellainen ihminen joka tajuaa minua. Tai tajusi, tällä hetkellä pelkään lähinnä, että hän on hylkäämässä minut. Jos näämme, pitäisi nähdä mahdollisimman aikaisin, että hän pääsee muiden kanssa. Kun olisin mennyt katsomaan häntä, ennenkun sain tietää kotilomasta, olisi pitänyt mennä aikaisin, että ehdin alta pois, muiden tieltä. Mutta ehkä mun pitää vaan ymmärtää, etten voi vaatia sitä, että olisin merkityksellinen jollekkin. Amelia onkin liian hyvä ystävä, en mä edes ansaitse sellaista. (Silti olen itkenyt paljon hänen takiaan viime päivinä kun ei ole selvillä miten menee ja saa pelätä puolesta, sekä tietenkin se, että pelkään etten ole hänellekkään tarpeeksi hyvä)

Ostin Amelialle ja itselleni tällaiset. Energia Elli on mulle, tsemppaamaan laihdutukseen ja Lohtu-Lissu auttaa Ameliaa toivottavasti surun hetkellä<3. Tahdoin piristää jotenkin, kun toisella on paha olla.

Energia Elli & Lohtu-Lissu

Oli aika selkeää, minkä mä tarvitsen, mutta Amelialle piti miettiä vähän pidempään. Näitä Voodoo nukkeja, saa ainakin sokkarilta, mistä mä ostin. Nää on hirmuisen suloisia ja takana luki, että käsin tehtyjä, mistä sitä tietää, vaikka niistä löytyisi ripaus taikaa. Yksi maksaa n.8e ja niitä löytyy oikeastaan joka tilanteeseen.

 Kaupoissa oli jo vähän joulusuklaita, mutta onneksi tosi vähän. En tajunnut ottaa niistä kuvaa, mutta stalkkasin kyllä hyvin tarkkaan kaikki herkkuhyllyt. En edes ymmärrä miksi se on niin viihdyttävää.

Jätti levyjä suklaata

Tosi söpöjä suklaatikkareita!

Teille, jotka olette etsineet halpaa vaakaa, tigerissä nyt tuollainen 20e.
Se on tosin kai normaali kokoinen, ei mini, joten vaikeampi piilottaa.

Tulin ajatelleeksi yksi päivä, kun lähti taas tupoittain hiuksia päästä, että mitäköhän puutostiloja mulla on. En saa proteiinia, rasvaa, oikeastaan mitään vitamiineja (saati sitten jotain kivennäisaineita...), kalsiumia yms. En käytä maitotuotteita, ehkä kerran viikossa lihatuotteita keiton muodossa (mutten punaista lihaa) ja vain paria vihannesta. Saan siis paljon turhia hiilareita puurosta, kasvisosekeitosta yms. En mitään tärkeää. Ajattelin kokeilla vähän aikaa syödä pelkkiä proteiini- ja nutripatukoita, koska niistä saisi kaikki ravintoaineet. Mutta ne oli tosi pahoja! 

Oli vähän pahaa :c

Tota taaimmaista noista maistoin siis. Maistui ihan jauholta. Ekat pari haukkua oli ihan hyvät, mut sit alko tökkiä ja oli vaikea niellä. Mansikka näyttää silti aika houkuttelevalta, olisko se parempi kun tuo toffee, mikä lie. Ihan kauheesti kaloreita tossa kyl oli (170), mut tosi monessa oli yli kaksisataa. Sain jonkun 1/3 kyl syötyy, sitten luovutin.

Aattelin sit yrittää uuestaan, koska kaloreita oli tosta tullut vajaa 60, pystyis hyvin syömään jonkun muun patukan. Maistoin jotain nutripatukkaa, missä oli 210kcal, jonkun marjan makusena (oisko ollu karpalo?) Mutta sitä ei mennyt alas kun ihan pikku pala, oli vielä pahempaa.
     Voi harmistus, ehkä mä en sitten ala elää patukoilla. Toisaalta hyvä vaan, äiti tuskin tukis mun patukka kuuria hirveesti rahallisesti. Ellen sit sanois, et syön niit vain välipalaks, vaikka 1-3 patukkaa oliskin koko päivän ruokalista. Olisin edes saanut ravintoaineita, mutta eipä sillä kai niin väliä ole. Enhän mä tässä vahingoita kun omaa kroppaani.

Pitäisi kai alkaa syödä niitä kalsiumtablettejakin

Tää oli ehkä maailman tylsin postaus ikinä. Lähinnä mun teki kamalasti mieli vähän avautua ystävyysuhteista. Vaikka mulla onkin kavereita/ystäviä (miksi pitäisikään kutsua), silti tuntuu kun olisi yksin. Kaipaan vaan hirveesti sitä, että voisin jakaa ilot ja surut jonkun kanssa. Itkeä ja nauraa. Tehdä kaikkea kivaa ja kaikkein tärkeintä, että olisi edes yksi ihminen joka ymmärtäisi mun tyhmiä ajatuksia ja välittäisi musta siitä huolimatta. Ei sellaisia ihmisiä ole. Ja jos olisi, niin ei ne tahtoisi olla mun kanssa tekemisissä.

P.s. Loppuun tosi tärkeä ilmoitus: Mulla on vissiin kilpirauhasen vajaatoiminta (tai jotkut arvot on vähän perseellään, en ihan tajua mitä ne tarkoittaa, mutta joku kuitenkin tuloksissa kuulma mättäsi). Juttelin yhden henkilön kanssa netissä, joka sanoi, että se on seuraus liian vähästä syömisestä, kroppa laittaa vastaan. Mua pelottaa, että entä jos oonkin lihonut tässä nyt tän takia. Tosi monihan lihoo just kilpirahasen vajaatoiminnasta. Oon pienessä paniikissa, mutta mittanauhan mukaan mitat on samoissa kun ennen (mun rinnanympärys oli kasvanu vähän?! ja peppu vähän pienentynyt). Alustava sotasuunnitelma on, että en mene vaa`alle ennekun saan tyroksiinilääkkeet lääkäriltä. Kertokaa kiltit joku, joka on samassa jamassa, laihdunko mä taas kun saan ne lääkkeet vai pitääkö mun alkaa syödä vaan vielä vähemmän? Kestän ehkä sen, että paino on pysynyt samassa, mutten sitä, että olisin lihonut. Voi olla, että juoksen tässä paniikissa tyyliin mummon vaa`alle, en tiedä :/.