Me elämme vain kerran

Mulla on oikeasti maailman ihanimmat lukijat :(<3, ihan itku silmässä luen äskösen postauksen kommentteja! Oon suurinpiirtein kunnossa, jotenkin nyt on vaan ollu ihan ihmeen paha olo, josta en oikein uskalla puhua kellekkään. En tiedä johtuuko tää vähäisestä unesta, koulustressistä, ihmissuhteista, oman pääni sisäisistä ongelmista vaiko niistä kaikista. Joka tapauksessa mulla on niin paha olo, että itkettää. Oon kovasti koittanut miettiä voisinko puhua jollekkin, mutta jotenkin en uskalla. Kovasti oon yrittäny näyttää reippaalta ja yrittänyt hoitaa kaikki keskustelut viesteillä, koska niissä voin spämmätä hymäreitä siihen malliin, että voisi luulla mun olevan onnellisesti vähän pilvessä.

Oon lintsannut, mutta yrittäny lukea kokeisiin. Lukeminen ei onnistu, ja muutamat sivut ovat täynnä märkiä länttejä kyynelistä. Tuntuu niin itsekkäältä tuntea näin, sekin voi olla syy miksen oikeasti uskalla oikein jutella edes henkilöille jotka tietävät mun vammailuista.

Onko mun hyvinvointivaltiossa asuvan pinnallisen teiniprinsessan tosiaan oikeus miettiä, mitä tuntuisi, jos ei enää tuntisi eikä olisikaan. Oon puhunut puhelimessa monen kanssa, jolle oon meinannut avata suuni, mutta sitten mietin, että mitä mä muka sanon. "Mua ahdistaa niin paljon että oksennan, en edes tahallisesti, lähinnä haluan oksentaa ajatukseni". Sitten se kysyisi "Aijaa voi ei miksi". Mitä mä vastaisin tohon? Mä tiedän yleensä mitä tunnen, mutten miksi. Ehkä ahdistus on tätä ikää ja menee ohi kun pääsen turhasta angstivaiheesta yli. Äitikin sanoo, ettei tämän ikäisellä ole oikeita ongelmia. Itse mä niitä väännän.

Mutta, en mä itseni tapa. Se olisi väärin niitä ihmisiä kohtaan joitten elämään jollain tavalla kuulun. Olen tytär, sisko, oppilas, kaveri, luokkakaveri, lapsenlapsi, kummityttö, tuttu, lapsenvahti, naapuri... Vaikka sitä ei aina tajua, kuolema koskettaa montaa ihmistä. Voi olla, ettei naapurin kuolema olisi se elämän suurin kriisi, mutta kyllä kuolema aina aiheuttaa ahdistusta, se pelottaa ihmisiä, niin myös minua.

Teille olen ehkä bloggaaja, ventovieras teini, joka luulee olevansa jotenkin erityisenkin pohdiskeleva. Te olette minulle lukijoita, kavereita, sielunsiskoja, kommentoijia, tukijoita, kikkailijoita, läheisiä, kaukaisia... Se riippuu siitä haluatteko lähestyä (:. Ja vaikka olisin teille vain yksi turha bloggaaja, viimeisimmät kommentit koskettivat minua niin paljon, että harva teistä on minulle pelkkä lukija.

Kaiken lisäksi te jotka mietitte, että onko terveys jo sanonut hyvästit. Ei ole. Ei minusta näin vaan päästä eroon, toivoa on niin kauan kun henki pihisee!